Joulukuun ensimmäinen päivä. Päivä, jolloin monen mielestä saa aikaisintaan aloittaa joulun odottamisen, joululaulujen soittamisen ja ‒ ennen kaikkea ‒ avata joulukalenterin ensimmäisen luukun.
Meistä lähes jokaisella on lapsena ollut jonkinlainen joulukalenteri. Osalla kalenteri oli sellainen, josta sai suklaata, toisilla oli käytössä kuvakalenteri. Itse muistan näiden lisäksi ala-asteella käytössä olleen koko luokan yhteisen joulukalenterin, jonka luokanopettajamme oli tehnyt meille. Jokainen sai avata kalenterista yhden luukun, ja joka päivä arvottiin kenen vuoro tuolloin olisi. Tuosta kalenterista ei saatu lahjaksi suklaata vaan pieniä leluja (itse tosin sain tennispallon...).
Joulukalenteri(t) oli(vat) lapsena tärkeä osa joulunodotustani. Vaikka myönnettäköön, että yhtenäkään vuotena en oikeasti malttanut odottaa jouluun asti saadakseni kaikki suklaat, vaan useimmiten namit olivat syötynä jo joulukuun ensimmäisellä viikolla. Tästä huolimatta joka vuosi piti saada uusi suklaakalenteri, ja ensimmäiset päivät yritin aina hillitä suklaahimoani, jotta kalenteri säilyisi jouluun asti. Joskus ostin jopa toisen kalenterin omilla viikkorahoillani ensimmäisen, jo tuhotun tilalle, jotta saisin availla luukkuja jouluun asti. On siis sanomattakin selvää, että olin (ja olen edelleenkin) suuri joulukalentereiden ystävä.
Nykyisin joulukalentereita ei (onneksi) pidetä vain lasten juttuina, vaan niitä valmistetaan ja markkinoidaan myös aikuisille. Jotkut pitävät tätä turhana, sillä eiväthän aikuiset kaipaa joulukalenteria ‒ ne ovat sellaisia lasten hömpötyksiä. Toiset (allekirjoittanut mukaan lukien) ovat tästä innoissaan ja ostavat vuosittain itselleen uuden joulukalenterin. Koska kaikki eivät pidä suklaasta (ihmettelen vain, että mikähän teitä vaivaa), on markkinoille tullut myös erilaisiin makuihin sopivia joulukalentereita. Löytyy arpakalenteri, meikkikalentereita, teekalentereita, korukalentereita, ja olenpa kuullut huhua jopa viini - ja olutkalentereistakin ‒ tosin ainakaan Alkon valikoimiin ei tällaisia kuulu. Vihdoinkin alkaa siis olemaan sosiaalisesti hyväksyttävää myös aikuisena ostaa joulukalenteri ja odottaa innolla uuden luukun avaamista.
Kuten jo aiemmin mainitsinkin, kuulun itse näihin joulukalenteri-intoilijoihin, jotka myös aikuisena ostavat itselleen joulukalenterin. Olen tosin tässä asiassa törmännyt pieneen ongelmaan ‒ en edelleenkään kykene minkäänlaiseen itsehillintään, vaan avaan suklaakalenterista kaikki luukut heti (pahimpina vuosina jo autossa kaupan parkkipaikalla). Tästä huolimatta haluaisin kuitenkin edelleen pitää joulukalenteria ja avata uuden luukun joka päivä. Yksi ratkaisu olisi tietenkin ostaa oma kalenteri jokaiselle päivälle, mutta koska joulukalenterit maksavat nykyisin hieman enemmän kuin omassa lapsuudessani (osa suklaakalentereista jopa 15 euroa??!), niin tämä vaihtoehto ei oikein houkuttele. (Tai siis houkutteleehan se, mutta pankkitilin saldo tehokkaasti jarruttaa tätä halua.)
Olenkin yrittänyt miettiä, miten tämän asian kanssa toimisin. Tänä vuonna uskon keksineeni ratkaisun. En ole ostanut joulukalenteria, vaan olen tehnyt sellaisen. Kalenterini ei tänä vuonna sisällä suklaata tai muita herkkuja, sillä ‒ let's face it ‒ olen niille liian perso. Sen sijaan joulukalenterini pitää sisällään jotain terveydelle hyödyllisempää ‒ nimittäin liikuntaa. Vaikka tein kalenterin itse valmiin kalenterin ostamisen sijaan, halusin sen sisällön tulevan itselleni yllätyksenä. Tästä syystä pyysin työtovereitani kirjoittamaan post-it-lapuille erilaisia kehonpainolla tai käsipainoilla tehtäviä harjoitteita, jotka voisin tehdä kotona. Vaikka liikunnasta pidänkin, olen suhteellisen varma, että tänä vuonna maltan pitäytyä yhdessä luukussa (tai siis post-it-lapussa) per päivä. Katselin nimittäin työkavereideni ilmeitä heidän kirjoittaessaan lappuja, ja täytyy sanoa, että kaikki laput eivät välttämättä tule herättämään minussa mitään erityisiä onnentunteita. Jääkin nyt osittain innolla, osittain kauhulla odottamaan, mitä kollegani ovat keksineet minulle tämän joulun odotukseen.
Meistä lähes jokaisella on lapsena ollut jonkinlainen joulukalenteri. Osalla kalenteri oli sellainen, josta sai suklaata, toisilla oli käytössä kuvakalenteri. Itse muistan näiden lisäksi ala-asteella käytössä olleen koko luokan yhteisen joulukalenterin, jonka luokanopettajamme oli tehnyt meille. Jokainen sai avata kalenterista yhden luukun, ja joka päivä arvottiin kenen vuoro tuolloin olisi. Tuosta kalenterista ei saatu lahjaksi suklaata vaan pieniä leluja (itse tosin sain tennispallon...).
Nykyisin joulukalentereita ei (onneksi) pidetä vain lasten juttuina, vaan niitä valmistetaan ja markkinoidaan myös aikuisille. Jotkut pitävät tätä turhana, sillä eiväthän aikuiset kaipaa joulukalenteria ‒ ne ovat sellaisia lasten hömpötyksiä. Toiset (allekirjoittanut mukaan lukien) ovat tästä innoissaan ja ostavat vuosittain itselleen uuden joulukalenterin. Koska kaikki eivät pidä suklaasta (ihmettelen vain, että mikähän teitä vaivaa), on markkinoille tullut myös erilaisiin makuihin sopivia joulukalentereita. Löytyy arpakalenteri, meikkikalentereita, teekalentereita, korukalentereita, ja olenpa kuullut huhua jopa viini - ja olutkalentereistakin ‒ tosin ainakaan Alkon valikoimiin ei tällaisia kuulu. Vihdoinkin alkaa siis olemaan sosiaalisesti hyväksyttävää myös aikuisena ostaa joulukalenteri ja odottaa innolla uuden luukun avaamista.
Olenkin yrittänyt miettiä, miten tämän asian kanssa toimisin. Tänä vuonna uskon keksineeni ratkaisun. En ole ostanut joulukalenteria, vaan olen tehnyt sellaisen. Kalenterini ei tänä vuonna sisällä suklaata tai muita herkkuja, sillä ‒ let's face it ‒ olen niille liian perso. Sen sijaan joulukalenterini pitää sisällään jotain terveydelle hyödyllisempää ‒ nimittäin liikuntaa. Vaikka tein kalenterin itse valmiin kalenterin ostamisen sijaan, halusin sen sisällön tulevan itselleni yllätyksenä. Tästä syystä pyysin työtovereitani kirjoittamaan post-it-lapuille erilaisia kehonpainolla tai käsipainoilla tehtäviä harjoitteita, jotka voisin tehdä kotona. Vaikka liikunnasta pidänkin, olen suhteellisen varma, että tänä vuonna maltan pitäytyä yhdessä luukussa (tai siis post-it-lapussa) per päivä. Katselin nimittäin työkavereideni ilmeitä heidän kirjoittaessaan lappuja, ja täytyy sanoa, että kaikki laput eivät välttämättä tule herättämään minussa mitään erityisiä onnentunteita. Jääkin nyt osittain innolla, osittain kauhulla odottamaan, mitä kollegani ovat keksineet minulle tämän joulun odotukseen.
Kommentit
Lähetä kommentti